1) Pyydä muiden apua katalyyttisten mekanismien määrittelyyn. Pidä
ideariihi ja keksi päättömiä ideoita. Jokin niistä voi toimia.

Scott Thorpe on tutkinut tätä nimenomaista asiaa mielenkiintoisesti. Mm. T.A Edison parahti kerran: “Helkkari vie, ei täällä mitään sääntöjä ole, täällä yritetään saada vain jotain aikaiseksi!”

Pointti kertoo todella paljon. Toinen tunnettu lausuma on: “En ole epäonnistunut. Keksin 2000 tapaa, jolla juttu ei toimi.”

Kuten Uusikylä on painottanut seuraavia asioita:
- Virheiden tekemistä ei saa pelätä jos haluaa saavuttaa jotain todella merkittävää.
- Merkittävää oivallusta ei juuri koskaan tajuta siksi välittömästi.

Esimerkiksi Uusikylä otti Galileo Galilein, joka tajusi että maa ei olekaan kaikkeuden keskus. Tämähän oli nerokas oivallus, mutta sitä pidettiin harhaoppina. Tämä ilmiö ei ollut vieras Jonathan Swiftillekään. Maailma ei ole muuttunt miksikään.

Päättömien ideoiden perusolemus ei olekaan aina “päätön”. Kyseessä on lähestymiskulma, jossa tiettyyn ongelmaan yritetään löytää avain: Näkökulma, joka asettaa ongelman ratkaistavaan muotoon. Tämä siksi, että ratkaisun edellytys EI ole oikea vastaus, vaan sitä edeltävä oikea kysymys. Tätähän ei yleensä ymmärretä, koska mm. ammattikouluissa annetaan valmis ongelma, katsantokanta ja tietty päämäärä tietyillä edellyttettävillä ominaisuuksilla, ja vastauksen tulee päätyä tiettyyn pisteeseen. Todellisuudessa hommahan käätyy itseään vastaan: On hyvä havaita, että nämä ongelmat eivät olisi ongelmia, jos niiden ratkaisumekanismeja ei rajoitettaisi. Tästä syystä opetus on usein hyvin jäykkää, ja tästä syystä kaikki suurimmat keksijät, tiedemiehet ja muut ovat vastustaneet kaavamaisuutta ajattelussa ja opetuksessa. Mm. Edellämainittu John Nash ei mennyt edes Princetonissa luennoille, koska ne olivat hänestä ikävän rajoittavia. Sen sijaan hän työskenteli yksin ja kehitti täysin oman lähestymiskulmansa ongelmiin – ja pokkasi siitä Nobelin 40 vuotta myöhemmin. Sama juttu Einsteinillä. Hän vastusti suunnilleen kaikkea mahdollista – myös ylennyksestä vastaavaa professoria. Kerran sata natsiprofessoria hyökkäsi Einsteiniä vastaan, joka kuittaisi jutun toteamalla: “Jos olisin ollut väärässä, niin yksikin olisi riittänyt.” Mutta kun ei ollut, ja se oli asian ydin. Mistään kun ei maailmassa rangaista yhtä paljon kuin nonkorformismista.
Tästä kokonaisuudesta katsoen Uusikylä onkin huomauttanut, että “luovaa lahjakkuutta on niin vähän.” (Lahjakkaiden kasvatus, WSOY)

Luin juuri Czikstentmihalyin “Onni” kirjaa, jossa käsitellään samantyyppisiä ilmiöitä. Erityisesti kiinnostavia ovat nuo mainitsemasi kuusi kohtaa: Ne ovat todella olennaisia ihmisen henkisessä ja älyllisessä kehityksessä. Erityisen olennaista on nimenomaan järjestelmien ja mekanismien yhteensulautuvuus ja kyky tehdä se. Se vaatii kovasti työtä, mutta kannattaa. Mm. Itse olen tutkinut ja kehittänyt John Nashin loisteliasta peliteoriaa romaanirakenteen järjestelmäksi, ja se toimii myös monessa muussa seikassa – hupaisia, antoisia löytöjä, joista on paljon hyötyä niille, jotka haluavat arvostaa.

Myös tuo rajallinen kyky ponnistella tietoisesti on tärkeä pointti: Nimittäin Cziksentmihalyi painottaa, että avoin suhtautuminen lisää Flow´n mahdollisuutta, jolloin spontaani, vaistonvarainen havainnointi nousee potenssiin kymmenen. Tällöin ihminen elää osittain vaistollaan, eikä pohdi kaikkea älyllisellä tasolla: Älyllisyys on loppupään järjestävä ominaisuus, jossa vaistolla hankittuja tietoja ja havaintoja järjestetään hyödyllisiksi kokonaisuuksiksi.

Olennaista on kuitenkin se, että ihminen kehittää itselleen mekanismit mm. ongelmanratkaisuun. Niiden kun ei saa olla sovinnaisia ja yleisiä. Molempia vaivaa tietty kaavamaisuus.

Ymmärrän kyllä, jos “tapa” tai joku muu termi miellyttää enemmän. Tosin voihan ihminen tehdä asioita myös “tavan vuoksi”.

Joo, katotaan, ehkä mun pitää kirjoittaa tästä oma pikku artikkeli vielä!

ahaa – no, minäkin kutsuisin tuota “tavaksi”…

Rupesin itse enempi miettimään “rituaali” -termiin liittyviä sosiaalisia merkityksiä. Joskus esim ryhmätilanteissa rituaalit tuntuvat sisältävän juuri toisteisuutensa kautta jotain erityistä latausta.

Taustalla on se huomio, että ihmisellä on hyvin rajallinen kyky ponnistella tietoisesti. Jos meidän täytyy koko ajan miettiä: “Kirjoitanko (tai urheilenko) tänään vai huomenna, aamulla vai illalla, kotona vai töissä?” jne., energiaa kuluu itse suorituksesta, ja lisäksi on todennäköisempää, että homma jää kokonaan tekemättä.

Kun asioista tekee “rituaaleja”, niitä ei tarvitse erikseen miettiä. Esim. “Kirjoitan joka aamu kaksi tuntia gradua” tai “Kirjoitan blogiartikkelin aina maanantai-iltaisin.”

Opin rituaalin käsitteen Jim Loehrin ja Tony Schwartzin kirjasta The Power of Full Engagement. Olen kirjoittanut rituaaleista hieman Gradutakuu-kirjassa sekä täällä (linkin takana olevassa artikkelissa käsitelty onnellisuustutkija Tal Ben-Shahar viittaa Loehriin ja Schwartziin rituaaleista puhuessaan).

Viime aikoina olen hehkuttanut Switch-kirjaa. Siinäkin puhutaan katalyyttisistä mekanismeista ja rituaaleista, mutta eri termeillä (‘Tweak the Environment’ ja ‘Build Habits’).