Kokonaisvaltainen kirjoittaminen

Kuva: Shandi-lee (Flickr)

Olen kirjoittanut harrastuksena ja työkseni monenlaisilla tavoilla. Bloggaaminen on kuitenkin ehkäpä hauskin kirjoittamisen laji, jonka tiedän. Se on siis todella kivaa!

Hahmottelen tässä kirjoituksessa sitä, mistä tämä johtuu. Pohdin kysymystä lähinnä siis kirjoittamisen näkökulmasta: miksi bloggaaminen on erityisen kiva ja tyydyttävä kirjoittamisen laji? Seuraavassa muutama keskeinen syy.

1) Julkaisuväline on kokonaan sinun hallinnassasi

Kirjoititpa sitten kirjoja, lehtiartikkeleita, akateemisia tekstejä tai melkein mitä tahansa muuta, aina joku toinen yleensä puuttuu tekstiisi tai tekee lopulta siihen liittyvät päätökset. Kirjojen kohdalla näin tekee kustannustoimittaja tai kustantaja muuten, lehtijuttujen kohdalla päätoimittaja tai toimitussihteeri ja akateemisten tekstien osalta vaikkapa ohjaaja tai lehtien päätoimittajat ja refereet.

En nyt tarkoita, että nämä tekstiisi puuttuvat henkilöt ainoastaan hankaloittavat työtäsi, päinvastoin. Esimerkiksi edellä mainitsemieni henkilöiden antamat kommentit ovat tehneet monista minunkin kirjoittamistani teksteistä paljon parempia kuin olisin yksin saanut aikaiseksi.

Silti on todella vapauttavaa kirjoittaa välillä niin, että kukaan ei voi puuttua teksteihisi. Blogi on sinun oma julkaisusi. Voit kirjoittaa blogiisi mitä haluat, juuri niin kuin haluat, juuri silloin kun haluat.

2) Kirjoittamisen prosessi on lyhyt

Kirjoittaminen on haastava laji siinä mielessä, että toisinaan kirjoittamisen prosessi kestää hyvin, hyvin kauan. On vaikeaa pitää yllä motivaatiota, jos yksittäisen tekstin tuottamisen prosessi kestää kuukausia tai jopa vuosia. Usein prosessi on myös ainakin osittain kirjoittajan hallitsemattomissa. Vaikka tekisit oman tekstisi nopeasti, kustannusprosessi voi kestää kauan.

Blogatessa tekstin saa kirjoitettua ja julkaistua saman tien. Tämä on erittäin tyydyttävää!

Taas pieni varaus: Se, että blogatessa julkaiseminen on mahdollista nopeasti, ei välttämättä tarkoita, että tekstit kannattaa aina julkaista heti ne kirjoitettuaan.

Olen itse huomannut, että usein blogiartikkelit paranevat sillä, että antaa niiden hautua vaikkapa yön yli ja muokkaa sitten niitä vielä hieman. Blogiartikkelin julkaisuajankohta vaikuttaa myös yllättävän paljon siihen, kuinka paljon se saa lukijoita. Toisinaan kannattaa lykätä julkaisua sellaiseen ajankohtaan, että sinun lukijasi ovat hereillä ja halukkaita tekstisi lukemaan.

3) Visuaalinen puoli

Opiskelin viime vuosituhannen lopussa eräässä uusmedia-alan koulutuksessa, joka tosin jäi minulta silloin kesken. Yksi sen koulutuksen tärkeimmistä hyödyistä oli kuitenkin se, että tajusin aika pian olevani paljon parempi kirjoittamisessa kuin visuaalisessa suunnittelussa.

Kun tunnilla piti sommitella muutamasta sanasta, parista muodosta ja parista väristä kokonaisuus, toiset saivat heti luotua jotain hienoa. Minä taas – no sanotaanko, että olen parempi kirjoittamaan.

Tästä huolimatta blogin visuaalisen asun suunnitteleminen on todella tyydyttävää. Minusta on tärkeää, että oma blogini myös näyttää miellyttävältä. Blogissa tämä on myös mahdollista erilaisten teemojen ja vaikkapa Flickr-sivustolta löytyvien Creative Commons -kuvien avulla.

Oman blogin visuaalisen ilmeen kehittäminen on todellisuudessa niin helppoa, että välillä ihmettelen, miksi kaikki eivät näe samaa pientä vaivaa. Esimerkiksi Uuden Suomen blogit saavat varmasti sata kertaa enemmän lukijoita kuin minun blogini, mutta minun blogini näyttävät kyllä sata kertaa paremmilta!

4) Tekstilajien kirjo

Yksi hauskimmista asioista bloggaamisessa on se, että blogiin voi kirjoittaa hyvin monenlaisia tekstejä.

Molempien blogieni ydin ovat eräänlaiset how to -artikkelit sekä blogien teemaa käsittelevät periaatteelliset kirjoitukset. Tavoitteenani on tarjota lukijoille uusia ajatuksia, opastusta ja vinkkejä. Silti tämän lisäksi olen voinut kirjoittaa blogeihini henkilökohtaisempia juttuja, mielipidetekstejä, kirjaesittelyitä, uutisia tai hieman akateemisempiakin artikkeleita. Ja blogiin voi tietysti tehdä vaikkapa haastatteluita siten, että käytännössä haastateltava kirjoittaa melkein koko artikkelin itse! (Niitä minun pitäisi tehdä enemmän.)

Silti tästä kaikesta muodostuu järkevä kokonaisuus, ainakin jos blogin teema on mielekkäästi rajattu. Sitä paitsi edes sitä teemaa ei tarvitse rajata mielekkäästi, ellei halua.

5) Saat lukijoita ja palautetta

Parasta ja ehkäpä melkein koukuttavinta blogikirjoittamisessa on tietysti se, että pienellä vaivalla blogikirjoitus saa heti lukijoita ja että näet nuo lukijat myös heti blogin kävijätilastoista. Lisäksi lukijat voivat todella kommentoida tekstiäsi. Jokainen Facebook-peukutus tuntuu hyvältä, kun on nähnyt vaivaa jonkin jutun eteen.

Olen käyttänyt elämästäni useamman vuoden muutaman tieteellisen artikkelin kirjoittamiseen. Muutama ihminen lukee nuo artikkelit hyvin tarkasti ja useampaan kertaan, lähinnä ohjaajani ja refereet sekä lopulta tietysti väitöskirjani esitarkastajat ja vastaväittäjä. Heidän kommenttiensa lisäksi en ole kuitenkaan ainakaan tähän mennessä tainnut saada ainuttakaan spontaania lukijapalautetta jo julkaistuista kolmesta artikkelistani.

Akateeminen julkaiseminen on omalla tavallaan hyvin tyydyttävää, mutta kovin vuorovaikutteista se ei kuitenkaan ole. Onneksi toisenlaiset kirjoittamisen lajit tarjoavat tuota vuorovaikutusta, sillä muuten minun akateeminen kirjoittajan urani olisi todennäköisesti jäänyt paljon lyhyemmäksi.

—

Bloggaaminen ei tietystikään ole ainoastaan hauskaa. Siitä on myös hyötyä. Lue hyödyistä lisää täällä.

Kuva: Jeff Belmonte (Flickr)

Viime kuukausina melkein kaikki käytössä oleva kirjoittamisaikani on mennyt väitöskirjan loppuunsaattamiseen. Sen lisäksi olen lähinnä keskittynyt kirjoittamisesta puhumiseen.

Samalla linjalla jatketaan. Palmenian kirjoittajakoulutus nimittäin järjestää 26.10.2011 Helsingissä paneelikeskustelun otsikolla “Kirjoittajakoulutus – oikotie julkaisemiseen?” Paneelin vetäjänä toimii Palmenian kirjoittajakoulutuksen suunnittelija, kirjailija Timo Montonen.

Minun lisäkseni keskustelijoina ovat kirjailijat Riina Katajavuori, Joonas Konstig, Mirjam Lohi ja Ranya Paasonen. Tilaisuudessa julkistetaan lisäksi Timo Montosen kaksi uutta kirjaa.

Tilaisuus on avoin kaikille, mutta sinne on ennakkoilmoittautuminen. Lisätietoja ja ilmoittautumislomakkeen löydät Palmenian sivuilta.

Kuva: JD Hancock (Flickr)

Olen elokuun alussa menossa esitelmöimään otsikolla Yhteisöllinen kirjoittaminen. Olisikohan tästä yhteisöstä hyötyä esitelmän kirjoittamisessa?

Nykyisin kirjoittamisen yhteisöllisyys yhdistetään helposti automaattisesti sosiaaliseen mediaan ja uusiin teknologioihin, eikä tietysti ihan syyttä. Facebookissa voi syntyä merkityksellisiä(kin) keskusteluja lyhyen statuspäivityksen herättämänä. Blogikirjoitus taas voi synnyttää keskustelua kommenteissa, jotka taas saattavat antaa aiheen uuteen kirjoitukseen. Wikipedian ajankohtaiset artikkelit syntyvät kollektiivisesti ja runsaan keskustelun tuloksena.

Itse ajattelen kirjoittamisen yhteisöllisyyden ja sosiaalisuudeen olevan kuitenkin asia, joka on tietysti paljon yksittäistä mediaa laajempi. Kaikki kirjoittaminen on kommunikaatiota, ja kaikki tekstit syntyvät yhteisössä. Tämä on tietysti helppo ymmärtää silloin, kun kyse on vaikkapa kaunokirjallisuudesta tai yhteiskunnallisesta kirjoittamisesta. Sama pätee kuitenkin yhtä lailla vaikkapa koulun kirjoittamiseen.

Eikö äidinkielen ylioppilaskoe ole yhteisöllistä kirjoittamista selvimmillään? Yksi ryhmä keksii kasan aiheita ja otsikoita kirjoitelmille. Sitten toinen, aika iso ryhmä kirjoittaa ja tulee siinä samalla edustaneeksi vuosikertaansa ja omaa kouluaan. Lopulta kolmas ryhmä lukee tekstejä sekä arvioi ja arvostelee niitä.

Loppukeväästä lehdistössä herätti paljon keskustelua tämän vuoden äidinkielen ylioppilaskokeen arvostelussa tapahtuneet suuret arvosanojen muutokset. Eräskin äidinkielen opettaja ihmetteli avoimessa kirjeessään:

Miten selitän abiturienteille ja nuoremmille opiskelijoilleni, että äidinkielen arvosana riippuu toisinaan sensorista?

Jos tarkastelee kirjoittamista sosiokriittisestä näkökulmasta, tuo kysymys on järjetön: miten äidinkielen arvosana voisi koskaan olla riippumatta sensorista? Ehkäpä kaiken kirjoittamisen sosiaalisuus ja yhteisöllisyys olisi juuri se asia, joka opiskelijoiden ja opettajan olisi aika oppia. Kun opetan kirjoittamista vaikkapa yliopisto-opiskelijoille, korostan erityisesti sitä, että kirjoittaminen on toimintaa yhteisössä ja että oleellista on oppia hahmottamaan tuon yhteisön tavat ja arvostukset.

—

Omat ajatukseni kirjoittamisen yhteisöllisyydestä erityisesti tuon esitelmän suhteen ovat kuitenkin vasta hahmottumassa. Siksi haluankin värvätä sinut kirjoittamaan esitelmääni yhdessä kanssani.

Mitä sinulle tulee mieleen yhteisöllisestä kirjoittamisesta? Mikä siinä on erityisen huomionarvoista? Mitkä ovat mielestäsi oivallisia esimerkkejä kirjoittamisen yhteisöllisyydestä tai sen perustavanlaatuisesta sosiaalisesta luonteesta? Onko sosiaalinen media kirjoittamista yhteisöllisimmillään, vai onko se vain tehnyt näkyväksi jotain sellaista, joka on ollut arkipäivää ennenkin? Kerropa kommenteissa!

Kuva: PhillipC (Flickr)

Kirjoittamisen opetusta yliopistoissa sanotaan toisinaan vähäiseksi. Akateemista tai tieteellistä kirjoittamista opetetaan kuitenkin Suomenkin yliopistoissa hyvin laajalti. Miten akateemista kirjoittamista sitten opetetaan, ja mikä tuon opetuksen tarkoitus lopulta on?

Roz Ivanič ja Mary R. Lea jakavat akateemisen kirjoittamisen opetuksen opetustavat kolmeen erilaiseen malliin. Kahta perinteisempää opetustapaa voidaan kutsua kirjoittaminen taitona -malliksi sekä sosiaalistumisen malliksi.

Kirjoittaminen taitona -malli (engl. skills approach) tarkoittaa sellaista kirjoittamisen opetusta, jota varsin suuri osa yliopistollista akateemisen kirjoittamisen opetusta on. Tyypillinen akateemisen kirjoittamisen kurssi on erillistä opiskelutaito-opetusta, jota pitää esimerkiksi äidinkielen opettaja.

Tässä ajattelutavassa kirjoittaminen koostuu tietyistä taidoista tai tekniikoista, jotka suurelta osin ovat riippumattomia oppiainekohtaisesta sisällöstä. Tällaisia ovat esimerkiksi sujuvan ja huolitellun tekstin elementit, kirjoitusprosessin vaiheet sekä tieteellisten tekstilajien tyypilliset rakenteelliset ja tekstilajityyppiset piirteet, kuten vaikkapa lähteisiin viittaaminen.

Sosiaalistumisen malli (engl. socialization or acculturation) puolestaan tarkoittaa oppiainekohtaisen kulttuurin vähittäistä omaksumista. Tässä mallissa kirjoittamisen opetus on suurelta osin implisiittistä, toisin sanoen sitä ei juuri ole.

Opiskelija omaksuu vähitellen hänen alalleen, oppiaineelleen ja ainelaitokselleen tyypillisen tavan kirjoittaa. Hän alkaa vähitellen hahmottaa, miten tapana on toimia ja mitä arvostetaan. Käytännössä oppiminen tapahtuu tekstien lukemisen ja havainnoimisen kautta, mutta luonnollisesti toisinaan opiskelija saa vaikkapa opinnäytettään tehdessään tai tutkimushankkeeseen osallistuessaan ohjausta ja ohjeita.

Ongelmia

Näihin kahteen malliin perustuu käytännössä suurin osa yliopistollista kirjoittamisen opetusta. Mallit ovat kuitenkin monella tavoin epätyydyttäviä.

Kirjoittaminen taitona -mallin suurin ongelma on, että kirjoittamisen opetuksessa saatetaan opiskella abstrakteja oppisisältöjä, joiden käytännön arvo on vähäinen. Toinen ongelma on siinä, että akateemiseen kirjoittamiseen kuitenkin viime kädessä sisältyy monia tekijöitä, jotka ovat vahvasti ala-, oppiaine- ja jopa professorikohtaisia. Äidinkielen opettajan kyky opastaa kirjoittamisessa voi näin olla todellisuudessa rajallinen.

Sosiaalistumisen mallin suurin ongelma on taas tietysti siinä, että opetusta ei lopulta juuri ole. Opiskelijan oletetaan itse vähitellen hahmottavan, kuinka hänen alallaan tulisi viestiä ja toimia. Onhan tämä tietysti mahdollista, mutta usein hyvin hankalaa ja aikaavievää.

Kolmas malli

Kahden edellä esitellyn mallin lisäksi on kuitenkin hahmoteltu myös kolmatta ja jossain määrin erilaista akateemisen kirjoittamisen opetuksen mallia, joka pyrkii vastaamaan edellä kuvattuihin haasteisiin. Tätä mallia kutsutaan nimellä akateemiset tekstitaidot.

Akateemiset tekstitaidot (engl. academic literacies) perustuu aiempiin malleihin mutta on sekä teorialtaan että menetelmiltään viety pidemmälle. Se on nykyisin hallitseva akateemisen kirjoittamisen opetuksen teoreettinen malli Isossa-Britanniassa. Se on nimenomaan hallitseva teoreettinen malli, sillä käytännössä opetus Ison-Britannian yliopistoissakin todennäköisesti tapahtuu edeltävien kahden mallin mukaisesti.

Vaikka akateemiset tekstitaidot -malli pohjautuu edeltäviin toteutuksiin, keskeisiä erojakin on. Ensimmäinen ero näkyy jo monikkomuotoisessa käsitteessä tekstitaidot. Tässä mallissa akateemisen kirjoittamisen ei todellakaan ajatella olevan yksittäinen monoliittinen taito, joka osataan tai ei osata.

Akateeminen kirjoittaminen ja kirjallinen viestintä koostuu hyvin monenlaisista taidoista, kuten lukemisesta, kirjoittamisesta, tekstinkäsittelystä ja vaikkapa julkaisuprosessin tuntemisesta. Lisäksi akateemisen viestijän on hallittava suuri joukko erilaisia tekstilajeja, joiden välillä voi olla suuriakin eroja. Esimerkiksi tenttivastaus, oppimispäiväkirja ja gradu ovat tekstilajeina melko kaukana toisistaan, eikä esimerkiksi uuden opiskelijan voi olettaa hallitsevan mitään niistä.

Kolme keskeistä eroa

Edeltäviin malleihin verrattuna akateemiset tekstitaidot -mallissa on erityisesti vielä kolme keskeistä eroa. Ensinnäkin se haastaa aiempien mallien implisiittisen oletuksen siitä, että opetuksen tavoitteena on korjata opiskelijassa ja tämän taidoissa olevia puutteita. Toiseksi se esittää, että myös akateemisten instituutioiden tehtävä on vastata akateemisen kirjoittamisen haasteisiin. Tällaisia haasteita ovat muun muassa itsestäänselvyyksinä pidetyt käytännöt, arvot ja roolit, korkeakoulutuksen muutos eliitin koulutuksesta massojen koulutukseksi sekä opiskelijoiden kieli- ja kulttuuritaustan monimuotoistuminen. Kolmanneksi siinä ymmäretään kirjoittaminen ja tekstitaidot pikemminkin sosiaalisena toimintana kuin opittavina kognitiivisten taitojen sarjana.

Akateemisen kirjoittamisen opetuksessa on keskeistä lopulta se, että akateeminen viestijä oppii toimimaan omassa yhteisössään ja ymmärtää siinä vallitsevan kirjoituskulttuurin. Tämä voi tapahtua äidinkielen opettajan vetämällä akateemisen kirjoittamisen kurssilla tai kokeneemman tutkijan ohjauksessa omaa opinnäytettä tehden. Molemmissa ympäristöissä on mahdollista miettiä opetuksen lähtökohtia ja myös terveellä tavalla kyseenalaistaa niitä.

Samoin on tärkeää pohtia myös kysymystä, jonka esitin aivan kirjoituksen alussa: mikä akateemisen kirjoittamisen opetuksen tarkoitus lopulta on? Onko akateemisen kirjoittamisen opetuksen tarkoitus antaa välineitä opintoja ja opinnäytettä varten sekä valmentaa tieteelliselle uralle? Vai voiko akateemisen kirjoittamisen opetus tarjota myös välineitä, jotka ovat siirrettävissä yliopistollisen toimintaympäristön ulkopuolelle?

Mielestäni ei ole itsestään selvää, kumpi tavoitteista asetetaan ensisijaiseksi tai miten niihin päästään. Kuulisinkin mielelläni kommentteja teiltä lukijoilta. Mikä teidän mielestänne akateemisen tai tieteellisen kirjoittamisen opetuksen tavoite lopulta on? Miten se tuon tavoitteen saavuttaa?

Lähteet

Ivanič, Roz & Mary R. Lea 2006: New contexts, new challenges: the teaching of writing in UK higher education. – Lisa Ganobcsik-Williams: Teaching academic writing in UK higher education: theories, practices and models, s. 6-15. Palgrave Macmillan, New York.

Lea, Mary & Brian Street 1998: Student writing in higher education: an academic literacies approach. – Studies in Higher Education 23.

Kuva: helgabj (Flickr)

Leo Babauta on monella tavalla kiinnostava kirjoittaja. Hänen Zen Habits -bloginsa on yksi maailman suosituimmista. Olen lukenut myös hänen kirjansa Zen to Done sekä The Power of Less. Ne eivät ole kirjoja, joita olisin hehkuttanut monen viikon ajan kaikille vastaantulijoille. Jälkikäteen voin kuitenkin sanoa, että kirjat ovat todennäköisesti vaikuttaneet varsin paljon siihen, miten suhtaudun tai ainakin yritän suhtautua esimerkiksi työntekoon.

Jokin aika sitten Leo Babauta julkaisi uuden kirjansa Focus. Se jatkaa paljolti samoilla linjoilla kuin Zen Habits ja aiemmat kirjat. Keskeistä on asioiden yksinkertaistaminen ja oleelliseen keskittyminen. Erityisesti kirja sisältää ohjeita siitä, miten voimme irrottautua meitä koko ajan ympäröivien sähköisten viestimien vaikutukselta voidaksemme keskittyä luovaan työhön, kuten vaikkapa kirjoittamiseen tai kotiläksyjen tekemiseen.

Kirjan viesti on varsin yksinkertainen. Se on kuitenkin samalla hyvin tärkeä. Se on viesti, josta kannattaa muistuttaa itseään yhä uudestaan.

Uudenlainen kirja

Focus on kuitenkin kiinnostava kirja monella muulla tapaa. Se on ensinnäkin kirjoitettu alun perin verkkoon, ja lukijat saivat prosessin aikana kommentoida tekstiä. Kollektiivinen kirjoittaminen, verkkokirjat ja erilaiset wikit eivät sinänsä ole enää mikään kovin uusi juttu, mutta Focus on varsin onnistunut esimerkki tällaisesta kirjoittamisen tavasta.

Erityisen kiinnostavaa minun mielestäni on kuitenkin se, että kirja on täysin ilmainen. Se on ladattavissa ilmaiseksi pdf-muotoisena omalta kotisivultaan. Kirjan alussa on myös “uncopyright”, jossa kirjoittaja ilmoittaa luopuvansa kaikista oikeuksistaan materiaaliin ja materiaalin olevan käytettävissä vapaasti jopa ilman mainintaa tekijästä.

Focus ei missään nimessä ole mikään valtava ja merkittävä opus. Uskoisin kuitenkin, että Leo olisi halutessaan saanut sen julkaistuksi myös kaupallisella kustantajalla.

Mitä järkeä on siinä, että laittaa kirjan ilmaiseksi verkkoon ja toteaa vielä, että materiaalia saa käyttää mainitsematta tekijää, jos niin haluaa?

Tietokirjoittamisen tulevaisuus?

Focus on selvästikin eräänlainen sisäänheittotuote. Se herättää ihmisten kiinnostuksen ja saa paljon mainintoja erilaisilla sivustoilla, myös tällä sivustolla. Todennäköisesti kirja herättää myös joidenkin sellaisten ihmisten kiinnostuksen, jotka sitten ostavat jonkin maksullisen tuotteen.

Focus-kirjastakin on olemassa myös maksullinen versio, joka sisältää runsaasti lisälukuja ja videomateriaalia. Tuo versio ei olekaan enää mikään halpa: se maksaa 34,95 dollaria. Lisäksi on vielä Kindle-versio hintaan 8,99. Kindle-versio sisältää lisäluvut mutta ei videoita. Ilmeisesti painettu kirjakin on tulossa, omakustanteena.

Kirjan tulevaisuudesta ja sähköisistä kirjoista on viime aikoina kirjoitettu valtavasti, ehkäpä kyllästymiseenkin asti. Hyviä ajatuksia löytyy vaikkapa Kari Haakanan blogista sekä New Yorker -lehden jo hieman vanhemmasta artikkelista.

Tarkastelen itse teemaa pienen suomalaisen tietokirjailijan näkökulmasta. Tuo näkökulma on tietysti aika erilainen kuin vaikkapa kustantajan näkökulma, lukijan näkökulma tai puhtaasti teknologinen näkökulma. Joka tapauksessa omasta mielestäni tietokirjoittamisen tulevaisuus on pikemminkin Leo Babautan edustamassa mallissa kuin vaikkapa Akateemisen kirjakaupan mallissa.

Kirjoja ja koulutusta

Olen kirjoittanut kaksi tietokirjaa, jotka ovat omissa genreissään menestyneet ihan mukavasti. Kirjoja on siis jopa myytykin, ja ensimmäisestä on otettu lisäpainos. Kirjoista saamani tulot ovat olleet kaiken kaikkiaan kuitenkin varsin vähäiset.

En sinällään halua vähätellä saamiani kirjoittajapalkkioita. Kaksi lasta ja asuntolaina takaavat, että kaikille lisätuloille on käyttöä. Kokonaistuloistani kirjoittajapalkkiot muodostavat kuitenkin hyvin pienen osan. Jos palkkiot suhteuttaa kirjoittamiseen käytettyyn aikaan, ne ovat mitättömät. Jopa kolmen päivän yliopistollisesta koulutuksestakin voi saada tietokirjan ennakkopalkkiota paremman korvauksen.

Uskoisin, että myös Leo Babauta saa melkoisen osan tuloistaan erilaisista suppeille ryhmille toteutetuista koulutuksista, esimerkiksi A-List Blogging Bootcamps -blogikurssista. Tällaisten kurssien hinnoittelu onkin hyvin toisenlainen kuin kirjalla. Osallistuminen esimerkiksi tuohon mainittuun kuuden viikon koulutukseen maksaa 285 dollaria.

Kirjojen kirjoittaminen on mielestäni erittäin tyydyttävää toimintaa, ja kirjojen avulla pystyy parhaimmillaan vaikuttamaan monen ihmisen elämään. Taloudellisesta näkökulmasta kirjat ovat kuitenkin minullekin eräänlaisia sisäänheittotuotteita. Niiden avulla olen esimerkiksi pätevöitynyt omalla alallani sekä saanut erilaisia koulutustöitä ja lopulta myös vakituisen työpaikan.

Minusta tuntuu, että sähköisen kirjan tulevaisuus on hyvin erilainen silloin, kun tarkastellaan kaikkein myyvintä kaunokirjallisuutta, ja silloin, kun tarkastellaan pienien painosmäärien tietokirjallisuutta. Ajatus siitä, että Akateeminen kirjakauppa myisi sähköistä versiota kirjastani 40 eurolla, joista sitten kolme euroa tuloutettaisiin verojen vähentämisen jälkeen minulle, ei loppujen lopuksi tunnu valtavan kiinnostavalta.

—

Käsittelen tulevan talven aikana blogissani enemmänkin tietokirjoittamisen ja rahan suhdetta. Liity mukaan keskusteluun!