Kuva: sashafatcat (Flickr)

Eilen YLE Teemalta tuli loistava dokumentti slovenialaissyntyisestä, Suomessakin vastikään vierailleesta filosofi Slavoj Žižekistä. Mies on samanaikaisesti hupputerävä ja pähkähullu, enkä yksinkertaisesti voi olla fanittamatta häntä.

Žižek puhui dokumentissa, ilmeisesti tapansa mukaan, melkein kaikesta mahdollisesta: maailmankaikkeudesta, filosofiasta, psykoanalyysistä, vasemmistolaisuudesta, amerikkalaisuudesta, elokuvista ja paskasta. Dokumentti on uskomatonta ilotulitusta, ja onneksi se onkin Yle Areenalla katsottavana vielä kahden viikon ajan.

Žižek puhui muun muassa siitä, kuinka näennäiseen suvaitsevaisuuteen voi sisältyä entistä vahvempia kieltoja ja käskyjä. Perinteinen, autoritäärinen isä sanoo lapselleen: “Me lähdemme nyt käymään Mummin luona, ja sinä tulet mukaan, pidit siitä tai et.” Lasta voi ottaa päähän, mutta hän tulee mukaan eikä mitään kovin vakavaa tapahdu.

Postmoderni, suvaitsevainen isä sen sijaan sanoo: “Tiedäthän, että Mummi rakastaa sinua, mutta sinun täytyy vierailla hänen luonaan vain jos haluat.” Tällöin lapsi ymmärtää, että käsky on todellisuudessa vielä vahvempi: sinun on tultava Mummin luo ja lisäksi pidettävä siitä. Näennäinen vapaus voi siis sisältää paljon ankaramman käskyn.

Hieman samaa näkökulmaa käsittelee tämä sitaatti ohjelmasta:

Perinteinen käsitys psykoanalyysistä on, että koska ihminen sisäisten estojen takia sisäistää isälliset tai muut sosiaaliset kiellot, hän ei vapauta itseään nauttimaan. Mielihyvä ei ole saavutettavissa. Se on saavutettavissa vain patologisena syyllisyyden tunteena yms. Psykoanalyysi sallii hänen ylittää nämä sisäistetyt estot niin että nautinto on mahdollinen.

Nykypäivän ongelma on, että vallitsevan ideologian käsky on nauttia eri tavoilla. Oli se sitten seksiä, syömistä, tavarasta tai henkisyydestä nauttimista, itsensä toteuttamista… Minusta ongelma ei ole, miten päästä eroon estoista ja nauttia spontaanisti. Ongelma on, miten päästä eroon tästä nauttimisen velvoitteesta.

Kirjoittaminen katoaa

Slavoj Žižek on paitsi filosofi ja psykoanalyytikko, myös kirjailija. Hän on kirjoittanut tolkuttoman määrän kirjoja, peräti yli 50 kappaletta. Kirjoilla on kiehtovia nimiä, kuten “Everything You Always Wanted to Know About Lacan… But Were Afraid to Ask Hitchcock” sekä “Enjoy Your Symptom!”

Ilmeisesti kirjoittaminen ei kuitenkaan ole hänelle helppoa, sillä hän on kehittänyt itselleen metodin, josta kirjoittaminen on poistettu kokonaan:

Minulle on psykologisesti mahdotonta istua alas, joten minun pitää puijata itseäni. Käytän strategiaa, joka toimii ainakin minulla. Kirjaan muistiin ideoita, mutta yleensä aika huolella. Muotoilen ajatuksen jo valmiiksi lauseiksi. Selitän itselleni, etten vielä kirjoita kirjaa, kirjaan vain ideoita.

Sitten totean jossain vaiheessa, että kaikki on jo koossa. Nyt se tarvitsee vain toimittaa. Jaan prosessin kahtia. Kirjaan ideoita ja editoin. Kirjoittaminen katoaa.

Kuva: gthomasbower (Flickr)

Lopetin viime vuoden bloggaamalla Seth Godinin ajatuksista luovuuteen ja tuotteliaisuuteen liittyen. Siksi onkin varsin sopivaa aloittaa tämä vuosi palaamalla samaan teemaan toisen kirjailijan, Neil Gaimanin ajatuksin.

Törmäsin vastikään Neil Gaimanin jo kymmenen vuotta sitten kirjoittamaan esseeseen. Suosittelen sen lukemista. Hyvät tekstit eivät nimittäin vanhene, ainakaan jos ne käsittelevät ikuisia teemoja.

Neil Gaiman toteaa, että kaikissa ammateissa on huonot puolensa. Lääkärille kaikki alkavat kertoa vaivoistaan, ja juristilta pyydetään ilmaisia lainopillisia neuvoja. Kirjailijan ammatin huono puoli on se, että kaikki aina kysyvät: “Mistä sinä saat kaikki ideasi?”

Gaiman on opetellut joukon sarkastisia vastauksia, kuten esimerkiksi “Eräästä vanhasta kirjasta kellarissani” tai “Ystävältäni Pete Atkinsiltä (joka puolestaan kertoo saavansa ideansa Gaimanilta).”

Gaiman toistaa samaa näkemystä kuin Seth Godin: Ideat eivät ole erityisen tärkeitä. Kaikilla on ideoita. Vaikeampaa on ideoiden toteuttaminen.

Tähän asti Gaimanin essee tuntuu oikein hyvältä. Kesken kaiken se muuttuu kuitenkin loistavaksi. Gaiman nimittäin kertoo, kuinka hänet pyydettiin puhumaan kirjailijan työstä hänen tuolloin seitsenvuotiaan tyttärensä luokalle. Oppilaat olivat nimittäin innoissaan tarinoista ja kirjojen tekemisestä ja halusivat kuulla niistä lisää.

Kun Gaiman oli puhunut ja kertonut tarinoita, oppilaat saivat esittää kysymyksiä. Silloin yksi oppilas esitti juuri tuon kysymyksen: “Mistä sinä saat ideasi?”

Gaiman ymmärsi, että seitsenvuotiaat eivät ole ansainneet hänen sarkasmiaan. He ansaitsevat kunnon vastauksen. Ja tuo vastaus on erittäin hyvä. Lue se täältä.