Kuva: @jbtaylor (Flickr)

Sain käsiini hauskan ohjeiston, joka on tarkoitettu historiaa käsitteleviä tieteellisiä tekstejä tuottaville. Historioitsijoiden lisäksi se soveltuu mainiosti kaikille tieteellistä kirjoittamista muodossa tai toisessa harjoittaville. Ohje ei tosiaan ole mikään uusi, mutta kovin ajankohtainen se silti on.

Tekstin on tuottanut historian professori Theron F. Schlabach. Tekstin alkuperäinen versio on hieman pidempi ja sisältää käskyjen lisäksi kommentaaria, hieman Ison Katekismuksen tapaan.

Minulle kuitenkin riittävät pelkät käskyt. Tässä ne ovat englanninkielisessä muodossa:

Ten Commandments of Good Historical Writing

1. Thou shalt begin with an outline that buildeth thy entire paper around thy central ideas.
2. Thou shalt avoid self-conscious discussion of thy intended purposes, thy strategy, thy sources, and thy research methodology.
3. Thou mayest covet other writers’ ideas but thou shalt not steal them.
4. Thou shalt strive for clarity above cuteness; thou shalt not use jargon when common language will serve, nor a large word when a small one will serve, nor a foreign term when an English one will serve, nor an abstract term where a vivid one is possible.
5. Remember thy paragraph to keep it a significant unity; thou shalt not fragment thy discussion into one short paragraph after another, and neither shalt thou write a paragraph that fails to develop a topical idea.
6. Thou shalt write as if thy reader is intelligent–but totally uninformed on any particular subject: hence, thou shalt identify all persons, organizations, etc., and shalt in every way try to make thy paper a self-sufficient unit.
7. Thou shalt use quotations sparingly and judiciously, only for color and clarity; if thou must quote, quotations should not break the flow of thine own language and logic, and thy text should make clear whom thou art quoting.
8. Thou shalt not relegate essential information to thy footnotes.
9. Thou shalt write consistently in past tense, and in other ways keep thy reader firmly anchored in time.
10. Thou shalt not use passive voice.

Copyright © 1996 by Theron F. Schlabach

Kuva: PhillipC (Flickr)

Kirjoittamisen opetusta yliopistoissa sanotaan toisinaan vähäiseksi. Akateemista tai tieteellistä kirjoittamista opetetaan kuitenkin Suomenkin yliopistoissa hyvin laajalti. Miten akateemista kirjoittamista sitten opetetaan, ja mikä tuon opetuksen tarkoitus lopulta on?

Roz Ivanič ja Mary R. Lea jakavat akateemisen kirjoittamisen opetuksen opetustavat kolmeen erilaiseen malliin. Kahta perinteisempää opetustapaa voidaan kutsua kirjoittaminen taitona -malliksi sekä sosiaalistumisen malliksi.

Kirjoittaminen taitona -malli (engl. skills approach) tarkoittaa sellaista kirjoittamisen opetusta, jota varsin suuri osa yliopistollista akateemisen kirjoittamisen opetusta on. Tyypillinen akateemisen kirjoittamisen kurssi on erillistä opiskelutaito-opetusta, jota pitää esimerkiksi äidinkielen opettaja.

Tässä ajattelutavassa kirjoittaminen koostuu tietyistä taidoista tai tekniikoista, jotka suurelta osin ovat riippumattomia oppiainekohtaisesta sisällöstä. Tällaisia ovat esimerkiksi sujuvan ja huolitellun tekstin elementit, kirjoitusprosessin vaiheet sekä tieteellisten tekstilajien tyypilliset rakenteelliset ja tekstilajityyppiset piirteet, kuten vaikkapa lähteisiin viittaaminen.

Sosiaalistumisen malli (engl. socialization or acculturation) puolestaan tarkoittaa oppiainekohtaisen kulttuurin vähittäistä omaksumista. Tässä mallissa kirjoittamisen opetus on suurelta osin implisiittistä, toisin sanoen sitä ei juuri ole.

Opiskelija omaksuu vähitellen hänen alalleen, oppiaineelleen ja ainelaitokselleen tyypillisen tavan kirjoittaa. Hän alkaa vähitellen hahmottaa, miten tapana on toimia ja mitä arvostetaan. Käytännössä oppiminen tapahtuu tekstien lukemisen ja havainnoimisen kautta, mutta luonnollisesti toisinaan opiskelija saa vaikkapa opinnäytettään tehdessään tai tutkimushankkeeseen osallistuessaan ohjausta ja ohjeita.

Ongelmia

Näihin kahteen malliin perustuu käytännössä suurin osa yliopistollista kirjoittamisen opetusta. Mallit ovat kuitenkin monella tavoin epätyydyttäviä.

Kirjoittaminen taitona -mallin suurin ongelma on, että kirjoittamisen opetuksessa saatetaan opiskella abstrakteja oppisisältöjä, joiden käytännön arvo on vähäinen. Toinen ongelma on siinä, että akateemiseen kirjoittamiseen kuitenkin viime kädessä sisältyy monia tekijöitä, jotka ovat vahvasti ala-, oppiaine- ja jopa professorikohtaisia. Äidinkielen opettajan kyky opastaa kirjoittamisessa voi näin olla todellisuudessa rajallinen.

Sosiaalistumisen mallin suurin ongelma on taas tietysti siinä, että opetusta ei lopulta juuri ole. Opiskelijan oletetaan itse vähitellen hahmottavan, kuinka hänen alallaan tulisi viestiä ja toimia. Onhan tämä tietysti mahdollista, mutta usein hyvin hankalaa ja aikaavievää.

Kolmas malli

Kahden edellä esitellyn mallin lisäksi on kuitenkin hahmoteltu myös kolmatta ja jossain määrin erilaista akateemisen kirjoittamisen opetuksen mallia, joka pyrkii vastaamaan edellä kuvattuihin haasteisiin. Tätä mallia kutsutaan nimellä akateemiset tekstitaidot.

Akateemiset tekstitaidot (engl. academic literacies) perustuu aiempiin malleihin mutta on sekä teorialtaan että menetelmiltään viety pidemmälle. Se on nykyisin hallitseva akateemisen kirjoittamisen opetuksen teoreettinen malli Isossa-Britanniassa. Se on nimenomaan hallitseva teoreettinen malli, sillä käytännössä opetus Ison-Britannian yliopistoissakin todennäköisesti tapahtuu edeltävien kahden mallin mukaisesti.

Vaikka akateemiset tekstitaidot -malli pohjautuu edeltäviin toteutuksiin, keskeisiä erojakin on. Ensimmäinen ero näkyy jo monikkomuotoisessa käsitteessä tekstitaidot. Tässä mallissa akateemisen kirjoittamisen ei todellakaan ajatella olevan yksittäinen monoliittinen taito, joka osataan tai ei osata.

Akateeminen kirjoittaminen ja kirjallinen viestintä koostuu hyvin monenlaisista taidoista, kuten lukemisesta, kirjoittamisesta, tekstinkäsittelystä ja vaikkapa julkaisuprosessin tuntemisesta. Lisäksi akateemisen viestijän on hallittava suuri joukko erilaisia tekstilajeja, joiden välillä voi olla suuriakin eroja. Esimerkiksi tenttivastaus, oppimispäiväkirja ja gradu ovat tekstilajeina melko kaukana toisistaan, eikä esimerkiksi uuden opiskelijan voi olettaa hallitsevan mitään niistä.

Kolme keskeistä eroa

Edeltäviin malleihin verrattuna akateemiset tekstitaidot -mallissa on erityisesti vielä kolme keskeistä eroa. Ensinnäkin se haastaa aiempien mallien implisiittisen oletuksen siitä, että opetuksen tavoitteena on korjata opiskelijassa ja tämän taidoissa olevia puutteita. Toiseksi se esittää, että myös akateemisten instituutioiden tehtävä on vastata akateemisen kirjoittamisen haasteisiin. Tällaisia haasteita ovat muun muassa itsestäänselvyyksinä pidetyt käytännöt, arvot ja roolit, korkeakoulutuksen muutos eliitin koulutuksesta massojen koulutukseksi sekä opiskelijoiden kieli- ja kulttuuritaustan monimuotoistuminen. Kolmanneksi siinä ymmäretään kirjoittaminen ja tekstitaidot pikemminkin sosiaalisena toimintana kuin opittavina kognitiivisten taitojen sarjana.

Akateemisen kirjoittamisen opetuksessa on keskeistä lopulta se, että akateeminen viestijä oppii toimimaan omassa yhteisössään ja ymmärtää siinä vallitsevan kirjoituskulttuurin. Tämä voi tapahtua äidinkielen opettajan vetämällä akateemisen kirjoittamisen kurssilla tai kokeneemman tutkijan ohjauksessa omaa opinnäytettä tehden. Molemmissa ympäristöissä on mahdollista miettiä opetuksen lähtökohtia ja myös terveellä tavalla kyseenalaistaa niitä.

Samoin on tärkeää pohtia myös kysymystä, jonka esitin aivan kirjoituksen alussa: mikä akateemisen kirjoittamisen opetuksen tarkoitus lopulta on? Onko akateemisen kirjoittamisen opetuksen tarkoitus antaa välineitä opintoja ja opinnäytettä varten sekä valmentaa tieteelliselle uralle? Vai voiko akateemisen kirjoittamisen opetus tarjota myös välineitä, jotka ovat siirrettävissä yliopistollisen toimintaympäristön ulkopuolelle?

Mielestäni ei ole itsestään selvää, kumpi tavoitteista asetetaan ensisijaiseksi tai miten niihin päästään. Kuulisinkin mielelläni kommentteja teiltä lukijoilta. Mikä teidän mielestänne akateemisen tai tieteellisen kirjoittamisen opetuksen tavoite lopulta on? Miten se tuon tavoitteen saavuttaa?

Lähteet

Ivanič, Roz & Mary R. Lea 2006: New contexts, new challenges: the teaching of writing in UK higher education. – Lisa Ganobcsik-Williams: Teaching academic writing in UK higher education: theories, practices and models, s. 6-15. Palgrave Macmillan, New York.

Lea, Mary & Brian Street 1998: Student writing in higher education: an academic literacies approach. – Studies in Higher Education 23.

Kuva: clspeace (Flickr)

Tämän blogin lisäksi ylläpidän kahta muutakin blogia: Gradutakuu käsittelee gradun kirjoittamista, vaikka tietysti välillä sivutaan muitakin teemoja. Omalle yrityksellemme perustimme blogin jonkin aikaa sitten. Siihen toivottavasti kirjoittavat jatkossa muutkin.

Eri blogit on tietysti suunnattu hieman erilaisille lukijoille, mutta aina välillä kirjoitan johonkin blogiin teemasta, joka voisi olla laajemminkin kiinnostava. Tällä viikolla kirjoitin yrityksemme blogiin artikkelin siitä, minkälaisista tekijöistä onnellisuus syntyy.

Kirjoittaminen voi varmasti olla mahdollista silloinkin, kun ei ole onnellinen. Ehkäpä toisia kirjoittamisesta kiinnostuneita kiinnostaa kuitenkin myös onnellisuus. Jos näin on, luepa tämä artikkeli!

Kuva: emdot (Flickr)

Parnassossa 6/2009, toisin sanoen lehden toiseksi uusimmassa numerossa, oli pitkä artikkeli kirjallisuustieteen väitöskirjan tekemisestä. Artikkeli jätti minulle hyvin ristiriitaisen olon: Toisaalta olen iloinen, että jatko-opintoja ja väitöskirjan tekemistä käsitellään julkisuudessa. Lisäksi artikkeli lähestyi väitöskirjan tekemistä myös ilahduttavan monesta näkökulmasta. Silti jokin jäi vaivaamaan.

Hahmottelin artikkelin luettuani vastinetta Parnassoon. Se jäi kuitenkin lähettämättä, sillä ajattelin, että artikkeliin reagoi varmasti moni muukin. Enhän edes ole kirjallisuuden jatko-opiskelija. Onko minulla siis edes oikeutta osallistua keskusteluun?

Uuden Parnasson nähtyäni hämmennyin, sillä kukaan ei todellakaan ollut kirjoittanut artikkeliin vastinetta. Olkoon tämä siis pieni puheenvuoroni aiheesta.

Ambivalentisti väitöskirjasta

Tuntui kuin artikkelin kirjoittaja Elina Jokinen ei olisi osannut päättää, mitä mieltä hän väitöskirjan tekemisestä lopulta on. Käsitin, että Jokinen on itse viimeistelemässä väitöskirjaansa. Tästä näkökulmasta ambivalentti suhde jatko-opintoihin on tietysti kovin ymmärrettävä.

Artikkelin alussa vellottiin tyypillisessä väitöskirjan tekijän itsesäälidiskurssissa: ohjaus on olematonta, väitöskirjalla ei ole mitään yhteiskunnallista merkitystä ja työpaikasta väitöksen jälkeen on turha haaveilla. Kriisien ja epäkohtien kuvaus ylittää tietysti uutiskynnyksen, mutta mitä hyötyä siitä lopulta on?

Artikkelin lopussa sävy tuntui kuitenkin muuttuvan. Väitöskirjan tekijöiden haastatteluista alkoi löytyä niitä aitoja syitä väitöskirjan tekoon: rakkaus kirjallisuutta kohtaan tai tutkiminen itselle luontevana tapana olla maailmassa.

Onko järkeä vai ei?

Puutun tässä nyt varsinaisesti kahteen artikkelissa olleeseen teemaan. Niistä ensimmäinen on artikkelin ehkä kärkevin sitaatti:

“Olen itse kuuden vuoden aikana oppinut, että kirjallisuuden väitöskirjan valmistaminen on todellisuudessa järjettömyyden rajamailla olevan hanke.”

Niin, näin voi tietysti sanoa. Uskon, että välillä siltä varmasti tuntuu. Todellisuudessa kuitenkin melkein mistä tahansa ammatillisesta toiminnasta voi sanoa samalla tavoin. Väitöskirjan tekijä saa tietysti itsesäälin hetkenä kaikin mokomin toivoa olevansa töissä kuuluisassa kännykkäfirmassa tai vaikkapa lääkärinä. Näistä töistä kun saa niin paljon parempaa palkkaakin.

Voimme kuitenkin yhtä lailla aina kysyä: “Mitä järkeä on koodata ohjelmistoja kännyköiden tukiasemiin samalla kun Afrikassa kuolee lapsia nälkään.” Ja samoin voimme kysyä: “Mitä järkeä on parantaa lääkärinä suomalaisia tai edes niitä afrikkalaisia lapsia, sillä he kuolevat kuitenkin. Me kaikki kuolemme.” Kaikki työ on järjetöntä, kun oikein silmin katselee.

Kirjallisuustieteellinen tutkimus on tuottanut ainakin minun tietooni monia sellaisia käsitteitä, jotka ovat minulle päivästä toiseen merkityksellisiä. Tällaisia ovat vaikkapa intertekstuaalisuus, metafora ja genre. Yhtä lailla kirjallisuustiede on opettanut minua lukemaan kaikenlaisia tekstejä hyvin erilaisilla tasoilla ja tavoilla.

Minä tarvitsen kännykkääni päivittäin, siitä kiitos Nokialle. Mutta kyllä minä tarvitsen myös kirjallisuustiedettä. Eivät kaikki näe humanististen tieteiden arvoa, mutta toivottavaa olisi, että edes humanistit itse näkisivät sen.

Miksi väitöskirja tehdään?

Toinen seikka, johon huomioni artikkelissa kiinnittyi, olivat haastateltujen väitöskirjan tekijöiden ongelmat. Raskasta tuntui olevan: UPJ:tä, työajan seurantaa, liikaa teoriaa, liian vähän aikaa.

Mielestäni jatko-opiskelijoiden ongelmat tuntuvat tuon haastattelun ja muidenkin havaintojeni perusteella kiteytyvän kahteen asiaan: 1) jatko-opiskelijat eivät tiedä, mitä he tavoittelevat ja miksi he väitöskirjaansa lopulta tekevät, ja 2) jatko-opiskelijoilla ei ole realistista kuvaa siitä, mitä väitöskirjan tekeminen käytännössä on.

Ohjaajat sekä jatko-opintoja tarjoavat instituutiot voisivat tietysti aina paremmin selvittää jatko-opiskelijoiksi halajaville, mitä väitöskirjan teko käytännössä on ja miksi sellaista kannattaa alkaa tehdä. Silti on mielestäni naiivia ajatella, että näiden asioiden selvittäminen olisi viime kädessä kenenkään muun vastuulla kuin jatko-opiskelijan itsensä.

Helvetti tai taivas

Totta kai väitöskirjan tekeminen on haastavaa ja raskasta. Väitöskirjaa voi toimintana verrata maratonin juoksemiseen. Kolmenkymmenen kilometrin jälkeen jokaiselta loppuvat voimat ja jokainen alkaa kyseenalaistaa sen, onko tässä yhtään mitään järkeä. Kannattaa siis miettiä aika tarkasti, miksi juoksuun starttaa tai tekeekö sen ylipäätään.

Se, että tutkijan ura on Suomessa huonosti palkattu ja urakehitykseltään epävarma, kuuluu valitettavasti kuvioon. Voihan näistä realiteeteista nurista, mutta mielestäni voi aidosti kysyä, mitä ihmeen hyötyä siitä on, ainakaan jos ei ehdota edes jonkinlaisia ratkaisuja.

Väitöskirjan tekeminen tarjoaa paljon vapautta ja monenlaisia haasteita, joista osa on aidosti palkitsevia. Se voi olla ainutlaatuinen tilaisuus paneutua juuri itseään kiinnostaviin teemoihin usean vuoden ajan. Todellisuudessa kovin harvalla ihmisellä on työpaikka, joka tarjoaa tällaisia asioita.

Ehkä kyse on viime kädessä kuitenkin näkökulmasta. Ralph Waldo Emersonin sanoin:

To different minds, the same world is a hell, and a heaven.

Kuva: jesse.millan (Flickr)

Varsin yleinen käsitys on, että nuoriso rappeuttaa moraalin lisäksi kielen ja että jokainen sukupolvi on aina edeltävää huonompi kirjoittamaan. Wired-lehden syyskuun numerossa uutisoitiin kiinnostavasta tutkimushankkeesta, jonka tulokset osoittivat kuitenkin aivan muuta.

Professori Andrea Lunsfordin johtama tutkimusryhmä otti tehtäväkseen tutkia nuorten kirjoittamista hyvin perusteellisesti. He tutustuivat Stanfordin yliopiston opiskelijoiden kirjoittamiseen sen kaikissa muodoissa. Tutkimusryhmä analysoi opiskelijoiden kirjoittamia opiskelutekstejä mutta myös kaikkea muuta, mitä he elämässään kirjoittivat: tekstiviestejä, sähköposteja, chat-keskusteluja ja niin edelleen. Yhteensä tutkittiin peräti 14 672 tekstiä.

Tutkimuksen tulos oli selkeä: nuoret ovat aiempia sukupolvia selvästi parempia kirjoittajia. Edellisten sukupolvien kirjoittaminen ja kirjoittamisen opiskelu on ollut puhtaasti luokkahuoneessa tapahtuvaa toimintaa. Tekstejä on tuotettu, koska opettaja niin käskee, ja niitä on tuotettu yksinomaan opettajalle. Koulun ja opintojen jälkeen useimmat eivät ole kirjoittaneet lainkaan, ellei kirjoittaminen ole yksiselitteisesti kuulunut työnkuvaan, kuten vaikkapa juristeilla tai toimittajilla.

Tämän päivän nuorten suhde kirjoittamiseen on hyvin toisenlainen. Suurin osa heistä on tottunut viestimään kirjoittamalla hyvin monenlaisilla foorumeilla. Nuorille on koko ajan hyvin selvää, kenelle he kirjoittavat ja miksi he kirjoittavat. Nämä ovat hyvän kirjoittamisen kaksi keskeisintä elementtiä.

Tutkimusryhmä ei löytänyt todisteita myöskään siitä, että sähköinen viestintä rappeuttaisi nuorten kirjoittamista muissa tekstilajeissa. Nuoret ymmärsivät erittäin hyvin, miksi opiskelutekstejä tuotetaan ja minkälaiset odotukset niille asetetaan.

Sen sijaan niistä pelkkää opettajaa varten kirjoitetuista teksteistä edes nykyajan opiskelijat eivät olleet kovin innoissaan…