Onko väitöskirjan tekemisessä järkeä?

15 vastausta to “Onko väitöskirjan tekemisessä järkeä?”

Kommentit

Read below or add a comment...

  1. Elina Jokinen says:

    Kiitos kommentistasi!

    Parnasson juttuni syntyi siltä pohjalta, että olin miettinyt, miten heterogeeninen tyyppigalleria oman oppiaineemme
    tutkijaseminaaritapaamisissa kokoontuu. Mielestäni on kiinnostavaa, että jokaisen elämässä väitöskirjaprojektilla on jokin tehtävä – ulkoisesti olemme kaikki samassa roolissa, mutta kuitenkin suhtaudumme hankkeisiimme niin eri tavoin. Itse olen neljän pienen lapsen äiti ja väitöskirjan tekeminen oli minulle – aluksi – ennen kaikkea ihanteellinen keino työllistää itseni tässä elämäntilanteessa. Nykyään se on toki paljon muutakin.

    Olen saanut jutusta kolmenlaista palautetta: suurin osa on jatko-opiskelijoilta, jotka ovat olleet sitä mieltä, että teksti oli tärkeä ja täyttä asiaa. Muutamat kommentit (tai pikemminkin vihjailut) ovat olleet samasta näkökulmasta kuin Sinun, eli että me emme tajua etuoikeutettua asemaamme – saati sitä millaisia ongelmia ihan oikeassa työelämässä on. Kolmas palaute liittyy siihen, että kyseessä olisi henkilökohtainen hyökkäys professorikuntaa vastaan, mistä olen yksinkertaisesti täysin eri mieltä.

    Kuitenkin tuon ensimmäisen, myös Sinun esille ottamasi kritiikin kyllä allekirjoitan! Osinhan tämä on etuoikeutetun eliitin nurinaa: missä tahansa muussa työssä on varmasti ”yhtä raskasta” – ehkä se, mitä hain on se, etteivät mielikuvat väitöskirjan tekemisestä ja todellisuus aina kohtaa – voi sanoa, että liikkeelle lähdetään melko heppoisin eväin. Toisaalta eihän väitöksen tekeminen ole jatkuvaa tuskaa – vaan prosessissa vuorottelevat suvannot, taivaat ja helvetit niin kuin varmasti monessa muussakin luovassa työssä. Nimenomaan väitösprosessille on mielestäni leimallista juuri sen ambivalentti luonne (tai siis tekijän vaihtuvat tuntemukset). Sen vuoksi minusta olisi tärkeää, että tutkijaseminaareissa puhuttaisiin joskus teoreettisten dilemmojen lisäksi myös TUNTEISTA. Jo se, että näkisi muiden painivan samanlaisten ajatuksien kanssa, olisi tärkeää vertaistukea. (Tässä siis samalla yksi kaipaamasi ratkaisuehdotus!)

    Samaa mieltä olen kanssasi myös siitä, että huolestua pitäisi kirjallisuuskeskustelun tilasta. Henkilökohtaisesti ihmettelen, jos esimerkiksi Hytösen Villen runouden tilaa käsittelevään juttuun ei tule vastinetta (teksti on minusta erinomainen, mutta varmasti myös vastaväitteitä herättävä).

    Erityisesti muuten kiitän myös kommentistasi, jossa kerrot kirjallisuustieteellisen tutkimuksen merkityksestä: aivan mahtava näkökulma! Kiitos!

  2. Kimmo says:

    Kiitos sinullekin kommentistasi, Elina! Kiva, että keskustelua syntyy!

    Tässä tulee nyt tolkuttoman pitkä vastaus. Selvästi teema herättää ainakin minussa ajatuksia…

    Minäkin pidän artikkelissasi esille tulleita väitöskirjan tekijöiden ongelmia ihan aitoina ja henkilökohtaisesti merkittävinä. Siitä huolimatta en voi olla ajattelematta kahta asiaa:

    1) En ole lainkaan varma, ovatko väitöskirjan tekijöiden ongelmat sen pahempia kuin vaikkapa kampaamoyrittäjän ongelmat.

    2) En usko, että ongelmien projisoiminen ohjaajien tai jatko-opiskelijoita sortavien yhteiskuntarakenteiden tai onnettoman lapsuuden aihauttamiksi auttaa viime kädessä niiden ongelmien ratkaisemista kunkin jatko-opiskelijan henkilökohtaisessa elämässä.

    Epäkohtien esilletuonti ja rakenteiden muuttaminen ovat arvokkaita asioita. Ne tapahtuvat kuitenkin niin hitaasti, etteivät ne yhden yksittäisen väitöskirjantekijän tilannetta muuta. Realistisempi kuva väitöskirjan tekemisestä ja ehkäpä myös omista motiiveista voisi auttaakin.

    Ihmiset päätyvät jatko-opiskelijoiksi varmasti monenlaisista toisiinsa sekoittuvista syistä. Osa niistä liittyy aidosti tutkimuksen tekemiseen tai tutkimusalaan tai -kohteeseen. Osa taas on inhimillisiä mutta petollisia. Tällaisia ovat esimerkiksi tarve työllistyä tai vaikkapa kaikenlaisen hyväksynnän hakeminen.

    Tarve työllistyä on varmasti aika tavallinen syy päätyä tekemään väitöskirjaa, mutta on melko varmasti väistämätöntä, että siitä seuraa jossain vaiheessa konflikti. Tämä siksi, että 1) väitöskirjan tekeminen on hyvin vaativa projekti ja 2) väitöskirjan työllistymisvaikutukset ovat jossain määrin kyseenalaiset.

    Mutta joka tapauksessa: artikkelissasi kuvailemat ongelmat ovat myös osittain minun ongelmiani jatko-opiskelijana. En halua niitä vähätellä.

    Olemme oman laitokseni jatko-opiskelijoiden kesken omalta osaltamme yrittäneet ratkaista näitä ongelmia vertaistuen ja pienimuotoisen järjestäytymisen avulla. Olemme toisin sanoen perustaneet jatko-opiskelijoille yhdistyksen. Yhdistyksenä olemme sitten järjestäneet esimerkiksi keskustelutilaisuuksia teemoista, jotka virallisessa ohjelmassa saavat vähemmän huomiota (esim. työllistyminen tai vaikka ne tunteet).

    Vastikään järjestämässämme keskustelutilaisuudessa eräs laitoksellamme väitöskirjoja ohjaava henkilö sanoikin, että aiemmin väitöskirjat valmistuivat tutkimusryhmissä, nykyisin pikemminkin vertaistuen avulla. Ei ehkä ideaali tilanne, mutta hyvä, että valmistuvat!

  3. Aivan järkeviä näkökulmia tuossa yllä. Itse koin väitöskirjan tekemisen haastavana, mielenkiintoisena ja jopa terapeuttisena. Olin opintolainojeni takia velkajärjestelyssä. Ja kun olin työtön, niin teinpä pari tutkimusta aikani kuluksi. Pääsin purkamaan itseäni ja peilaamaan ja jäsentämään omaa maailmaani suhteessa Olof Lagercrantzin runoihin sekä muuhunkin hänen tuotantoonsa. Pääsin myös sanomaan oman kantani ylenpalttiseen teoretisointiin nähden. – Ihan itseni kannalta tohtorin tutkinnon tekeminen ei ollut turhaa.
    Sen sijaan työllistymisen kannalta katsoen väitös oli paljon enemmän este kuin hyödyllinen teko. Ylipäätään koulutussysteemissämme ja yhteiskuntapolitiikassamme olen jäänyt katkeruudella ja pettyneenä kaipaamaan suunnitelmallisuutta ja päämäärähakuisuutta. Ainakin minun aikanani koulun AVO-tunnit olivat yhtä hölynpölyä: säkki päässä joutui tekemään valinnat, jotka nyt ovat työllistymisen kannalta osoittautuneet vääriksi. Eikä edes opiskeluvaiheessa tiedekunta puuttunut millään tavalla ainevalintoihini eikä jatkotutkintojeni suorittamiseen. Heillä olisi ainakin luullut olevan jotain huomautettavaa sijoittumismahdollisuuksistani.
    Oma käsitykseni asioista oli aivan turhan pitkään 70-80-luvun tiedon varassa. Oletin, että valmiilla tutkinnolla pääsisi aina ainakin joksikin “viskaaliksi” tai byrokraatiksi riippumatta ainevalinnoista ja tutkimusten aiheista. – Ja olen muuten edelleen sitä mieltä, että väitöskirja-tasoisen tutkimuksen tekeminen on osoitus siitä, että kyseinen henkilö pystyy hoitamaan mitä tahansa tehtävää, jossa tarvitaan analysointi-, yhdistely-, järjestely- ja tiedonhankkimistaitoja. Se on osoitus tietystä älykkyyden tasosta ja kyvystä itsenäiseen työskentelyyn; osoitus luovasta ja kriittisestä ajattelusta.
    Elikkä se minusta on häpeä, että kaikkialla vaaditaan kyseisen ammatin täsmäopintoja. Mitä tekee vaikkapa kirjastonhoitaja informatiikan tuntemuksellaan? Eikö esim. minun tietokoneen tuntemukseni riitä, kun olen itse koonnut ja asentanut useita kymmeniä koneita ja käynyt jopa ohjelmointikurssin? Mikseivät työnanatajat ymmärrä ilmiselviä vastaavuuksia erilaisten opintojen välillä? Kukaan ei kuitenkaan tule mihinkään työhön ihan valmiina vaan joutuu ensin tutustumaan rutiineihin ja käytäntöihin.

  4. Kimmo says:

    Hei Teuvo, ja kiitos sinullekin kommentistasi!

    Kommentoin nyt vain yhtä kohtaa. Kirjoitat:

    “Ylipäätään koulutussysteemissämme ja yhteiskuntapolitiikassamme olen jäänyt katkeruudella ja pettyneenä kaipaamaan suunnitelmallisuutta ja päämäärähakuisuutta. Ainakin minun aikanani koulun AVO-tunnit olivat yhtä hölynpölyä: säkki päässä joutui tekemään valinnat, jotka nyt ovat työllistymisen kannalta osoittautuneet vääriksi. Eikä edes opiskeluvaiheessa tiedekunta puuttunut millään tavalla ainevalintoihini eikä jatkotutkintojeni suorittamiseen. Heillä olisi ainakin luullut olevan jotain huomautettavaa sijoittumismahdollisuuksistani.”

    Tutustuin vähän aikaa sitten aivan toisen alan, viestintäalan työllistymistä koskevaan raporttiin:

    http://www.vkl.fi/files/95/koulutuslinjaukset2008_web.pdf

    Kuvio on vähän samankaltainen kuin tohtorienkin kohdalla: Viestintäalalta valmistuvien määrä on kymmenen vuoden aikana lähes kolminkertaistunut muun muassa ammattikorkeakoulujen perustamisen ja alan yleisen säihkeen takia. Työpaikkojen määrä sen sijaan ei ole lisääntynyt juuri lainkaan.

    Totuus on, että koulutuspolitiikan suunnittelijat ovat aivan yhtä pihalla kuin me muutkin. Useimmiten kaikki menevät oma etu edellä.

    Kaikki me toivoisimme, että jossain olisi ihminen, joka viisaudessaan osaisi meitä auttaa elämänvalinnoissamme. Sellaista ihmistä tuskin löytyy.

    Toiset ovat virkansa puolesta tilanteessa, jossa heidän pitää neuvoa ja ohjata. Eiväthän he kuitenkaan meitä ja toiveitamme tunne, eivät aina ole kiinnostuneitakaan.

    Miten se vanha vitsi meneekään: Jos kerran tiedät kaiken ammateista, miksi sitten olet täällä peruskoulussa ammatinvalinnanohjaajana?

  5. Dora says:

    Kyllä väitöskirjojen kohdalla voi ja pitää puhua myös koulutuspolitiikasta. Todellisuudessa koko kulttuurin ja humanististen tieteiden kentällä ylikoulutusta on monilla muillakin aloilla kuin kirjallisuudessa ja viestintäalalla. Tähän on nähdäkseni ajanut korkeakoulutuksessa ennen kaikkea se idioottimainen päätös, että oppilaitokset saavat rahaa puhtaasti valmistuneiden tutkintojen määrän mukaan. Tietenkin on sitten käynyt niin, että tutkintonimikkeet ovat kärsineet inflaation, eikä korkeakaan koulutus takaa välttämättä minkäänlaista työtä. Lisäksi eri aloilta kuuluu jo sellaista, että väitöskirjojen taso on huomattavasti laskenut parinkymmenen viimeisen vuoden aikana. Tämähän on päivänselvää, jos niiden määrä on viisinkertaistunut samassa ajassa, minkä jostain tulin lukeneeksi.

    Toisin sanoen, väitöskirjan tekemistä ei pitäisi nähdä pelkästään idealistisena ja henkilökohtaisena tutkijanidentiteetin toteuttamisprojektina, jota se toki voi myös olla. On aivan ymmärrettävää, että lahjakkaankin tutkijan motivaatio voi olla vähissä, jos panostuksella ei saa välttämättä minkäänlaista työtä, koska aika moni meistä kaikesta intohimostaan huolimatta opiskelee myös elääkseen ammattitaitonsa turvin. Ei mielestäni ole mitenkään kerettiläistä toivoa, että pitkän opiskeluputken jälkeen yhteiskunnalla olisi käyttöä kaikelle sille tiedolle ja taidolle, joka tutkimuksessa kehittyy. Jos ja kun näin ei niin monien väitelleiden kohdalla ole, meillä on tässä oikeasti ongelma, josta pitäisi puhua paljon enemmän ja paljon kovemmalla äänellä sen sijaan, että tyydytään vaan nöyrästi olosuhteisiin ja hautaudutaan kammioon tutkimaan.

  6. Markus says:

    Tässä hiukan työelämävinkkeliä keskusteluun.

    Olen kulttuurialalla työskentelevä viisikymppinen ukko ja saanut aikanaan hädin tuskin raavittua kasaan maisterintutkintoni, evvk silloin aikoinaan. Töitä on aina riittänyt, niin pätkiä, isompia projekteja kuin yksi vakituinen paikkakin, josta tosin lähdin aika äkkiä tieheni, ei sopinut ruuansulatukselle.

    Yhdessä edellisessä paikassa haettiin äitiyslomasijaista, vastuualue ei ollut ihan kauhean kummoinen ja palkkaus suhteellisen vaatimaton. Homma vaati kuitenkin erään taiteenalan erityistietämystä ja osaamista. Hakemuksia tuli paljon ja joukossa oli muutama tohtori. Heidän hakemuksensa olivat kammottavia, sivutolkulla luetteloita missä kaiken maailman tutkimushankkeissa olivat olleet. Niillä ei ollut minkään maailman relevanssia haettavan varsin käytännöllisen homman suhteen. ja vielä hirveämpää oli nähdä, että heillä ei ollut mitään käytännön työskokemusta mistään: olivat menneet suoraan ala-asteeelta suorinta tietä tohtoriputkeen ja olleet joskus jouluapulaisina kaupassa. Todella tylyä: kuka pystyy tai haluaa oikeasti markkinoilla työllistämään tuontapaista porukkaa?

    Olen ollut viimeisen vuosikymmenen ulkomailla erilaisissa hankkeissa. Nyt aion palata Suomeen ja alan väitöskirjan tekemisen. Olen innoissani: voin keskittyä johonkin omaan tekemiseen loputtomien organisaatio- ja budjettivastuiden sijaan, fokusoida omiin ajatuksiin ja älylliseen toimintaan. Muutaman vuoden päästä saan toivon mukaan tohtorin paperit ja voin taas lähteä muualla töihin. Yksinkertaista ja kiehtovaa! En siis tosiaankaan aio jäädä kituuttamaan paperi kädessä Suomeen, siinä ei ole mitään järkeä kun tilanne on mikä on.

    Ja puoliso on luvannut elättää pari vuotta, jotta voin keskittyä hommaan eli on myös näkkileipää luvassa tuolle ajalle.

    Eli odotan väitöskirjan tekemistä todella innoissani!

  7. Kimmo says:

    Kiitokset hyvistä kommenteista, Dora ja Markus!

    @Dora: Minustakin on tärkeää, että koulutuspolitiikasta keskustellaan. Toivottavasti en ole antanut sellaista kuvaa, että haluaisin keskustelua jotenkin tukahduttaa. Tuo Elinan alkuperäinen artikkelikin oli erittäin arvokas puheenvuoro, vaikken kaikesta samaa mieltä olekaan.

    Koulutuspolitiikkaa enemmän minua kiinnostaa kuitenkin opinnäytteen tekijöiden emansipaatio ja, hivenen rasittavaa termiä käyttääkseni, voimaantuminen. Niissäkin on tärkeää havainnoida sosiaalisia rakenteita ja epäkohtia. Silti minusta on kiinnostavampaa kysyä: ”Mitä kaikkea voisin tehdä työllistyäkseni?” kuin ”Mitä koulutuspoliittisia virheitä Paavo Lipposen hallitus teki 1990-luvulla?”

    @Markus: Elinan artikkelissaan esittämistä tilastoista voi tehdä aika selkeän johtopäätöksen: jatkossa entistä suuremman osan tohtoreista on työllistyttävä yliopiston ulkopuolelle. Työnhaku yliopistolla ja työnhaku yliopiston ulkopuolella taas ovat varmastikin aika erilaisia taitoja.

    Teuvo toi viestissään esille hyvin joitain ominaisuuksia, joista tohtorin tutkinto todennäköisesti on osoitus (tiedonhankintakyky, kriittinen ajattelu, itsenäinen työskentely jne.). On kuitenkin varmasti melkoinen haaste esittää nämä taidot niin, että potentiaalinen työnantaja niistä vakuuttuu.

    Esimerkiksi tutkijakoulut ovat kaiken kaikkiaan varsin ristiriitainen ilmiö: väitöskirjan pitäisi valmistua entistä nopeammin, mutta samalla muun työkokemuksen samanaikainen hankkiminen tehdään hyvin vaikeaksi.

    Tulevaisuudensuunnitelmasi kuulostavat varsin hyviltä, Markus! Intoa opintoihin (sitä varmasti riittää)!

  8. Kimmo says:

    Ja Doralle vielä: En linkittänyt noita termejä tuossa vastauksessani siksi, etten uskoisi sinun tai muiden tätä keskustelua lukevien ymmärtävän niitä. Mielestäni nuo määritelmät olivat vain niin relevantteja.

  9. Jommi Leppälä says:

    Hmm. Mielenkiintoinen juttu. Jotenkin kyllä sitä itse kallistuisi sille kannalle, että toi väitöskirja on tietysti tärkeä, mutta sen todellinen merkitys ei välttämättä ole ihan… sanotaanko näin, että tarkoitus on hyvä, mutta lopputulos summittainen? Keskinkertaisenkin väitöskirjan laatija voi olla todella poikkeuksellinen, peräänantamaton tiedemiehenalku, j ajoku, joka kirjoittaa erittäinkin hyvän väitöskirjan, ei sitten välttämättä omaa sellaista sitkeyttä ja kokoneisuuksien hallintaa, johon taas em. henkilö kykenisi. Yhteiskunnan näennäinen tehokkuus onkin siten lähinnä pintasilaavaa ja hyvin summittaista. Siinä myös hukataan valtava määrä lahjakkuutta.
    Tästä syystä itse olen aina kapinoinut ankarasti näennäistehokkuutta vastaan. Kai ihan perustellusti näen sen epäinhimillisenä ilmiönä, joka saattaa turhauttaa useita ihmisiä jokaisella oppiasteella. Koska kun nimittäin lukee ja tarkastelee maailmanhistorian merkittävimpien tutkijoiden, kirjailijoiden, tiedemisten jne. elämänkertoja, heillä on ollut aina kykyä järjestää edullisempia olosuhteita, ja ennenkaikkea he ovat löytäneet tiedosta sen olennaisen (vaikka väitöskirjan aiheen voi valita, niitä on tehty niin karsea määrä, että on ihan ymmärrettävää, jos homma maistuu välillä puulta sitä rustatessa).
    Olennaisen löytämisestä mainiona esimerkkinä käy Einstein. Hän mainitsi, että yliopistossa hänen päähänsä päntättiin valtava määrä fysiikan nippelitietoa, jolla ei ollut mitään merkitystä laajempien kokonaisuuksien suhteen. Albert väsyi siitä niin, että ei yhteen vuoteen pystynyt ajattelemaan mitään tieteellistä ongelmaa. Tässä lienee hyvä esimerkki yliopistojen – ja muiden opetusorganisaatioiden – puutteista.

  10. Cilla L. says:

    Eikö väitöskirjan tekeminen, siis tutkiminen, ole ihan käytännön työtä joka antaa työkokemusta? Erittäin konkreettisesti haetaan itse rahoitus (työskentelyapuraha ja matka- ym rahoitukset), hommataan työhuone, selvitetään opinnäytteen muodolliset ja byrokraattiset kuviot (aivan oikein, ohjaajat ja laitokset eivät aina tätä kerro eikä kirjallisia ohjeita ole saatavilla), tehdään matkalaskut, pidetään yllä tutkimusryhmän yhteisprojektia, pidetään yhteyttä kansainväliseen tiedeyhteisöön usealla kielellä…Yliopiston ulkopuolisten työnantajien tieto ja asenne eivät ikävä kyllä ole kohdallaan.

    Olen ollut myös muissa, oman alan töissä ja toimin väitöstyön ohella yrittäjänä. Kaikkein työläintä on ollut väitöskirjan tekeminen.

  11. Kimmo says:

    Kiitos kommentista, Cilla! Sori vähän verkkainen vastailu. Painaa vähän opetushommat päälle…

    Mä olen samaa mieltä sun kanssa siitä, että kyllä jatko-opinnot valmistavat hyvin monenlaisiin töihin ja itsenäiseen työskentelyyn. Ja minunkin mielestäni itse asiassa tutkijan työ ja pienyrittäjän työ ovat yllättävän lähellä toisiaan (pätkätyötä, pitää hankkia rahoitusta ja luoda “brändiä” ja niin edelleen).

    Mutta eikö se sitten kuitenkin ole työnhakijan tehtävä vakuuttaa potentiaalinen työnantaja siitä, että on sopiva työhön? Työnantajilla on taatusti ennakkoluuloja, mutta aika isot valistuskampanajat niiden muuttamiseen tarvittaisiin. Oikeanlaisella työnhakuvalmennuksella voisi olla paremmat vaikutukset. Vai mitä ajattelet?

  12. Marika says:

    Kommentoin näin muutama vuosikymmen 😉 keskustelun jälkeen mutta kuitenkin: Uskoisin että yksi ongelmista on, että tohtoriksi luetaan nykyään liian aikaisin. Jos ajatellaan että perinteisesti tohtori on ollut se alansa guru, joka viimeistään tohtorinpapereiden jälkeen voi laskuttaa ziljoonan (kyllä, tietenkin alasta riippuen), se ei enään nykypäivänä välttämättä päde. Mielikuvissa tohtori oli korkeasti koulutettu, joka 15-20 vuoden työvuoden jälkeen lukee vielä tohtoriksi, eli tohtori: paketti valmis, vuosikymmenien teoreettinen ja käytännön kokemus taskussa.

    Mitä siis tehdä tohtorilla, jolta puuttuu työkokemus “oikeassa maailmassa”. Moni työnantaja ei ole viitsinyt asiaa sen pidemmälle pohtia, vaan päätyy suoraan tutumpaan vaihtoehtoon, rekrytointi kun on kallista ja aina riskaabelia. Ongelmana on tietenkin ollut myös tohtoreiden asenne, niin pitkälle vietyjen teoreettisten opintojen jälkeen he olettavat tietävänsä kaikesta kaiken ja unohtavat sen että se alemmilla papereilla 20-vuotta työskennellyt kolleega tietää kuitenkin enemmän. Minkä teoreettisesti ei ole etukäteen opiskellut, sen käytäntö on opettanut ja vähän lisää.

    Tohtori työelämässä hakee siis paikkaansa, asia korjaantunee myös itsestään ajan kuluessa. Se tarkoittaa väistämättä tohtorinarvon alenemista.

  13. Kimmo says:

    Kiitos kommentista, Marika! Vastaan siihen nyt muutama vuosikymmen sen saapumisen jälkeen…

    Kyllä mun mielestä sekin oli kyseenalaista, että aikoinaan väitöskirja oli usein melkein kuin elämäntyö. Se, että se on määräajassa tehtävä opinnäyte kaikkine puutteineen, on musta kuitenkin terveempi lähtökohta.

    Mutta on totta, että ei työnhaussa kovin helposti pärjää, jollei ole työkokemusta. Ja tämä helposti unohtuu putkitutkinnoissa.

    Olen aiheesta kirjoittanut tuoreemmankin jutun. Jos kiinnostaa, kurkkaa täältä:
    http://www.tohtoritakuu.fi/2012/12/04/jatko-opiskelijan-urapolut/

  14. Cilla L. says:

    Ongelman ydin on se, että Suomessa ollaan siirrytty angloamerikkalisen mallin mukaiseen “nuorena tohtoriksi pikavahdilla” -ihanteeseen, mutta töiden VAATIMUS on entinen, eli Marikan mainitsemaa luokkaa “vanhana, kokeneena ja työelämään vakiintuneesti sijoittuneena tohtoriksi”, ja väitöskirja kasvaa elämän(tapa)työksi.

    Esim. amerikkalaiset väitöskirjat ovat suurinpiirtein meikäläisen gradun tasoisia, ja niitä pääsee tekemään kandipohjalta. Ohjaustakin saa noin kerran viikossa, luonnontieteessä tehdään ryhmätöitä jne. Miksi me vaadimme itseltämme enemmän kuin muilta? Onko itsetuntomme niin huono?

  15. Kimmo says:

    Kiitos kommentista, Cilla! Olet oikeassa: Ihanneaikatauluja kiristetään mutta arvioinnin osalta kulttuuri muuttuu paljon hitaammin. Siitä syntyy ristiriita.

    En nyt ole ihan varma, onko kuvauksesi amerikkalaisista väitöskirjoista kuitenkaan ihan totuudenmukainen. Näin joskus tilastoja siitä, miten kauan amerikkalaisen väitöskirjan valmistumiseen menee. Se ei eronnut kovin paljon Suomesta, muistaakseni mentiin jossain seitsemässä kahdeksassa vuodessa.

    Esim. Phinished-keskustelupalstalla olen seurannut amerikkalaisten tilitystä vähäisestä ohjauksesta, suuresta määrästä pakollisia kursseja ja sen lisäksi vielä kalliista grad schooleista. Tavallaan se väitöskirja kandipohjalta voi olla myös ongelma tai siis ainakin hyvin vaikeaa.

    Eli siis se vertailu muihin on todennäköisesti ylipäätään huono idea. Ainakin, jos käsitys muista perustuu pelkkiin omiin mielikuviimme, kuten yleensä on.

Kommentoi

css.php